Vuonispojat Daku ja Halle ovat lähes erottamaton parivaljakko, jotka näkee ainakin tarhassa aina yhdessä. Daku on kaksikosta se isompi ja sillä on lyhyempi otsatukka. Luonteeltaan Daku on rauhallisempi ja tasaisempi. Vaikka se on ruunattu varsin myöhään ja ehtinyt astuakin, niin ei siinä juuri ole enää mitään orimaisia piirteitä jäljellä. Daku on hyvin ruunamainen nallukka, jolle ruoka on nykyään tärkeintä elämässä ja ruoka-aika onkin ainoa aika, jolloin tällä hevosella on kiire. Vastenmielisin asia sille sen sijaan on klippaaminen. En tiedä, mitä traumoja hevonen siitä on saanut, mutta Daku ei kerta kaikkiaan voi sietää klippaamista tai klipperiä - varsinkaan päänsä lähellä. Niinpä turrikka saa pitää paksun karvansa ympäri vuoden, vaikka hikoileekin erityisesti syksyisin välillä aika tavalla.

​

Toinen Dakun omituisuus tai persoonallinen tapa liittyy ämpäreihin. Sen on nimittäin aivan pakko päästä kaatamaan kaikki ämpärit, joita sen turvan eteen päätyy. Jos ämpäristä pitää itse kiinni, saa aika varmasti litkut päälleen, kun ruuna tönii ämpäriä ja sen sisältöä turvallaan. Jos taas ämpäristä ei pidä kiinni, se on alta aikayksikön kumollaan. Kolmas erikoinen piirre Dakussa on sen makumieltymys: ruuna nimittäin rakastaa kurkkua! On aivan varmaa, että jos menee tallille kurkkuleivän kanssa, saa niskansa taakse pian kärkkymään yhden kurkkua himoitsevan hevosen.

​

Mitä hoitotilanteisiin tulee, niin klippaamista lukuun ottamatta Daku on varsin hoitomyönteinen tyyppi. 

Harjaamisen ja varustamisen ajan ruuna seisoo leppoisasti paikallaan, eikä sitä sillä tavalla juuri kiinnosta, mitä ihminen siinä häärää. Tai ei ainakaan kiinnosta, ellei siihen liity jotenkin ruokaa. Kaviot nousevat - jos nyt eivät ihan ensimmäisestä pyynnöstä -, niin ainakin pienen maanittelun jälkeen. Daku on myös helppo taluttaa, eikä se yleensä yritä kiskoa mihinkään. Muutenkin se kulkee ennemmin aika laiskasti, joskin iltaruualle viedessä sen töppönen nousee vähän ripeämmin ja joskus se jopa saattaa meinata ihmisen edelle, mutta tähän auttaa kun vähän muistuttelee, että missä pitikään kulkea.

​

Ratsastaessa Daku on todella rento, jopa niin rento, että ratsastaja saa välillä vähän herätellä sitä. Ruunalla ei siis tosiaan ole ratsastaessakaan kiire mihinkään, eikä se myöskään tee turhia liikkeitä. Jos sen antaa tyytyväisenä jolkotella mummohölkkää pitkin uraa, niin Daku tekee juuri niin. Oikeastihan ruunalta kumminkin löytyy yllättävän ponteva ja tarmokas liike, jos sitä myös vaatii. Siirtymisillä Dakuun saa sopivasti terävyyttä ja innostuessaan se alkaa jopa vähän ennakoida. Varsinkin ravissa ruunalta saa aika hyviäkin temponlisäyksiä ja niistä se myös helposti innostuu. 

​