Gægir frá Kleppur :: Päiväkirja
Kaken eka maastolenkki
​
Olin sopinut lasteni kanssa, että tänään tekisimme aamupäivästä yhdessä maastolenkin. Itse ottaisin Torstin, joka oli paitsi kokenut konkari, niin myös todella järkevä ja rauhallinen hevonen. Se olisi juuri sopiva oppimestari meidän nuorille herroille Kakelle ja Jalmarille. Rita ja Julius saisivat ottaa nuoret oriit. Rita päätyi ottamaan Kaken ja Julius Jalmarin.
​
Ritan kertomaa:
Olimme saaneet hevoset satuloitua ja uskaltauduin nousemaan Kaken selkään ensimmäistä kertaa niin, ettei kukaan pidellyt siitä kiinni. Uskalsin siksi, koska ori oli tähän mennessä joka kerta käyttäytynyt niin asiallisesti, etten uskonut ongelmia tulevan - eikä uskonut äitikään. Olimme oikeassa, sillä harmaa orimme käyttäytyi tälläkin kertaa fiksusti, ei yksikään häntäjouhi edes värähtänyt, kun ponkaisin satulaan. Itse asiassa ihan kirjaimellisesti ponkaisin, sillä melkein jo ehdin unohtaa, ettei Kake ollut vielä tottunut moiseen.
​
Asettauduimme sellaiseen järjestykseen, että äiti oli Torstin kanssa etummaisena ja me tulimme nuorten hevostemme kanssa takana aika lailla vierekkäin. Varsinkin issikoilla tämä oli osoittautunut usein toimivaksi ratkaisuksi, ne tuntuivat saavan turvaa vieressä olevasta kaverista. Vuonohevosia taas ei tuntunut liiemmälti kiinnostavan missä järjestyksessä sitä oltiin ja oltiinko vierekkäin vai peräkkäin.
​
"Te tiedätte miten toimia, huikatkaa jos tulee ongelmia", muistutti äiti.
​
Teimme lyhyen nk. peltolenkin eli kiersimme peltojen välistä tietä pitkin. Marraskuinen aamupäivä oli yllättävän kaunis. Aurinko yritti paistaa harmaan pilvimassan takaa ja loi samalla ympäristöön utuisen, lähes taianomaisen hohteen. Maasta nousi peltojen päälle hieman usvaa, joka lisäsi maagista tunnelmaa entisestään. Lisäksi oli niin hiljaista, että tuntui kuin olisimme olleet ihan toisessa maailmassa.
​
Hevosten hengitys huurusi kevyesti ja niiden turpajouhet alkoivat huurtua. Minusta oli tavattoman söpöä, että myös Kaken pitkät korvakarvat huurtuivat hieman.
​
Kake kulki melko rennosti, mutta sen korvat osoittivat eteenpäin ja se katseli kiinnostuneena maisemia. Annoin sen katsella ja kehuin kovasti, kuinka hieno jätkä se on. Edes viereisestä puskasta suoraan edestämme lentoon pyrähtäneet varikset eivät aiheuttaneet Kakessa minkäänlaista reaktiota. Tai no, oikeastaan ori kyllä reagoi niihin, nimittäin heilauttamalla korvaansa lintujen suuntaan.
​
Hetken käyntipätkän jälkeen jatkettiin matkaa ravilla ja ravattiinkin aika pitkää pätkää, koska yleensä nuoret pysyivät siinä askellajissa rauhallisimpana. Kakelta tuli oikeastaan aika hyvän tuntuista letkeää ravia sitten kun se hetken oli saanut vertyä. Sillä oli vuoniksiin verrattuna ehkä vähän lyhyempi liike ja siksi se meinasi jäädä jälkeen, mutta Kake itse ei moiseen suostunut vaan sieltä irtosi oikein kivaa pitkää ravia.
​
Lenkin jälkeen tallin pihaan takaisin saapuikin hyvin tyytyväinen porukka. Hevoset vaikuttivat pirteiltä, mutta rennoilta ja me ihmiset olimme erittäin ylpeitä fiksuista nuorista hevosistamme. Ja kaiken lisäksi ne hevoset olivat meidän omia kasvattejamme.
Jouluratsastus
Meille oli muodostunut jo jonkinlaiseksi koko perheen vuosittaiseksi perinteeksi jouluratsastus, johon siis osallistuivat kaikki perheenjäsenet, jotka vain suinkin kynnelle kykenivät. Joskus mukana oli myös lasten kavereita, koska toki kaikki halukkaat olivat tervetulleita mukaan. Eikä ollut edes pakko ratsastaa, mukaan sai toki tulla vaikka pyörällä tai kärrytellen.
​
Tänä vuonna olimme yhdistäneet jouluratsastukseemme käynnin kylän vanhainkodilla. Olimme sopineet henkilökunnan kanssa asiasta etukäteen ja tarkoituksenamme oli viedä tuliaisiksi itse leipomiamme - tietenkin hevosen muotoisia - pipareita, joulutorttuja ja glögiä. Vanhimman tyttäreni kanssa olimme myös intoutuneet askartelemaan hevosenpään muotoisen havukranssin. Nämä kulkivat kätevästi mukana satulalaukuissa.
Tämänkertaiseen porukkaamme liittyi ratsain Julius & Hjalmar, Rita & Gaegir, Ida & Lykke, minä & Tonja sekä kärrytellen Kaitsu ja Emma Birgerillä.
Ritan kertomaa:
Minä olin päättänyt ratsastaa tällä kertaa Kakella. Minusta oli hauska valita joka vuosi eri ratsu alleni ja Kakella en ollutkaan hetkeen päässyt ratsastamaan. Koska se oli tällä kertaa ainut islantilainen norjalaisten seassa, päätin panostaa aivan erityisen huolella meidän ulkoasuumme, ettei hevosparka tuntisi olevansa altavastaajana!
​
Tietenkin Kaken suistiin oli asiaankuuluvasti kiinnitetty tonttulakki ja lisäksi sillä oli punainen puoliloimi ja jaloissa punaiset karvareunukselliset suojat. Koko komeuden kruunasi kuusen latvaan tarkoitettu tähti, jonka kiinnitin Kaken suitsien niskahihnaan. Suojia tai loimia ei ori todellakaan olisi tarvinnut, mutta pitihän sitä panostaa kunnolla.
Omassa kypärässäni tietysti keikkui tonttulakki myös ja koska en omistanut punaista talvitakkia, olin kietoutunut punaiseen vilttiin. Perinteisesti sidoimme myös jokaisen hevosen häntään tai harjaan tiu'un, Kakellakin sellainen hännässä oli. Tarkoituksenani oli kiinnittää Kaken harjaan myös yksi joulupallo, mutta hevonen onnistui hajottamaan koko pallon kihnuttamalla itseään ovenkarmia vasten. Kulkusen ori taas yritti syödä, mutta onneksi ehdin juuri napata sen ennen sen päätymistä ahnaan hevoseläimen kitaan.
​
Tallin pihassa oli ehkä vähän kaaosmainen meininki kun kaikki pyrkivät järjestäytymään edes jonkinlaiseen järjestykseen. Hetken päästä tienoo raikui iloisesta puheensorinasta ja naurahduksista, kulkusten helinästä ja kavioiden kopseesta. Ehkä myös parista epävireisestä joululaulusta... Huudahdin Juliukselle, että hevoset saisivat luultavasti traumoja hänen hoilotuksestaan, mutta vastauksena veljeni hoilotti vain entistä suuremmalla antaumuksella. "Sulje korvat Kake ja koita kestää...", mutisin pörheän näköiselle ratsulleni.
​
Kake oli yllättävän pirteä ja pörhäkkä, mutta annoin sen kuitenkin kulkea aika lailla löysällä ohjalla. Yhden kerran ori teki pienenpienen sivuloikan kun viereisen ladon katolta humahti suhahtaen alas raskasta lunta. Vaikka en ollut ottanut edes satulaa, en silti ollut lähelläkään pudota. Heilahdin hieman, mutta sain tasapainoni korjattua sekunnissa. Muut hevoset lähinnä vain katsoivat äänen suuntaan, paitsi Lykke ei vaivautunut edes vilkaisemaan, käpsytteli vaan pienet karvaiset korvat pystyssä eteenpäin.
​
Vanhainkodin pihalla meitä odotti jo seniorikansalaisia hoitajineen. Useimmilla heistäkin oli tonttulakit päässä (ainakin hoitajilla) ja rakennuksen pihassa oleva pikkuinen kuusi oli koristeltu. Parasta olivat kuitenkin vanhusten hymyt ja heidän kasvoiltaan paistava ihmetys, liikutus ja ilo. Eräs vanha rouva alkoi muistella perheensä suomenhevosta ja herrasmies taas antoi oman piparinsa Lykelle, joka näytti siltä ettei ollut uskoa onneaan. Eniten nauruja taas kirvoitti se, kun seisoin Kaken vieressä ja se yhtäkkiä nappasi tonttulakkini päästäni ja alkoi heilutella sitä vimmatusti.
kuva © Hólakot