K L E P P U R

        Gefla is in da house!

"Oli kyllä taas niin kiva käydä pitkästä aikaa issikoimassa. Siellä on tosi kivat maastot ja hevoset. Hevosista puheen ollen... siellä olis nyt yks tamma muuten myynnissä. Sähän oot puhunut tarvitsevas uusia hevosia, kannattaisko käydä kattomassa?"

"No joo, kyllähän mä oon tässä hiljaisesti etsiskellyt uusia tammoja. Tiedätkö siitä lisää, millainen tamma se on?", kysyin ystävältäni - en nyt hirveän toiveikkaana, mutta hieman kiinnostuneena kuitenkin. En ollut edes ajatellut, että vaellustallilta voisi löytyä etsimäni.

"No se on semmonen nätti harmaa tamma, ilmeisesti aika reipas tapaus. En mä siitä oikeen muuta tiiä, mutta ymmärsin, että se olis useimmille asiakkaille vähän liiankin menevä tai jotain. Mut hei, mulla on kyllä Marjaanan numero, niin soita sille ja kysele lisää!"

​

Olin jo unohtaa koko asian, mutta neljän päivän päästä tuosta työkaverini kanssa käydystä kahvipöytäkeskustelusta muistin ja päädyin soittamaan hevosen myyjälle. Hän oli innokas puhumaan ja kertoili hevosesta ummet ja lammet. Vähän jo alkoi epäilyttää, että oliko myyjä vähän liiankin innokas. Mielessäni kuulin jo, mitä rakas mieheni asiaan tuumaisi.

​

Silti sain huomata lähteväni vanhimman tyttäreni kanssa reissuun katsomaan kyseistä hevosta, jonka nimi oli Gefla. Nätti se tosiaan oli, siinä ei työkaverini ainakaan ollut väärässä. Reipaskin se oli. Se nimittäin suoraan sanoen vei tytärtäni kentällä ja näytti siltä, kuin sillä olisi hirveä kiire jonnekin. Ei se siis ihan vaikuttanut siltäkään, että se olisi paniikissa, vaikka vauhdin puolesta olisi voinut ollakin. Eikä Gefla oikein malttanut kuunnella alkuun juuri ollenkaan apuja, vaan reagoi vähän kaikkeen vain kiihdyttämällä.

​

"Niin, se on tosiaan ollut nyt vähän vähänlaisella liikutuksella, koska siinä on vähän liikaa useimmille meidän asiakkaille..." En tullut kysyneeksi miksei sillä sitten voinut vetää maastoja. Myyjä taisi huomata kurtistuneet kulmani, koska hän kiirehti lisäämään: "mutta se on tosi hyvä hevonen ja sillä on hieno passi! Siitä voisi ehkä olla jopa kilparadoille."

​

"Äiti tää on ihana! Mä haluan kokeilla mennä tällä maastoon!" hihkaisi tyttäreni iloisena selästä. Silmäni melkein pullistuivat ulos kuopistaan, kun mietin, että tyttäreni haluaisi maastoon hevosella, joka ei ollut ihan hallinnassa edes kentällä. Ennen kuin ehdin vastata mitään, myyjä ehätti ensin: "No meillä menee tossa tallin takana aika hyvä tie, missä voit vähän kokeilla sitä. Siinä voi kokeilla vaikka passiakin, tuo tamma nimittäin menee sitäkin."

​

Ja täytyihän se arvata, miten siinä kävi. Rita meni ja kokeili tammalla passia. Yllättäen Geflalta tosiaan löytyi passi ja ihan hienokin vielä, kuten myyjä oli sanonutkin. Eikä hevosta edes tarvinnut pysäyttää tallin seinään, kuten olin ehtinyt jo hätäpäissäni kuvitella, vaan se suostui hidastamaan ja ainakin melkein kävelemään tallille takaisin. 

​

Tytär onnistui (jälleen) kietomaan äidin pikkusormensa ympärille. Nyt meillä on tallissa uusi Gefla-niminen issikka. 

​

​

        Maastoreissu Ritan kanssa

"Hei päivänsäde, älä viitti!" puuskahti Rita kulmiaan kohottaen ratsulleen, joka veti korvat luimuun niin nopeasti, että se oli takuulla maailmanennätys - ja louskaisi hampaillaan erittäin läheltä laumatoverinsa kaulaa. Audur väisti, eikä vaikuttanut edes kovin häkeltyneeltä - kai se oli jo tottunut Geflan komenteluun. 

"Ai kauhee, miksi se noin tekee?" kysyi Audurilla ratsastava Ritan kaveri.

"Sitä kiukuttaa, jos joku sen mielestä hidastelee. Se tekee aina noin. Onneksi muut ei juuri välitä sen kiukkuamisista. Paitsi Hulda, se saattaa antaa vähän takas. Ja aattele, tästä piti tulla maastoratsu asiakkaille!"

"No huh. Sehän on ihan ku joku rattiraivotar, joka tuolla liikenteessä tööttäilee ja näyttelee keskisormee kaikille, jotka sen mielestä matelee."

​

Rita oli kerrankin saanut aikataulut sopimaan yksiin kaverinsa Veeran kanssa ja saaneet järkättyä jo pitkään haaveilemansa yhteisen maastoreissun. Veera oli myös joskus lapsena ollut vannoutunut heppatyttö, mutta sitten jossain vaiheessa hevostelut olivat jääneet. Eihän hevoskärpäsen puremasta kuitenkaan noin vain parannuta, joten Rita oli luvannut viedä hänet joku kerta ratsastamaan hevosillaan. Se joku päivä oli tänään.

​

Syksy oli ollut jopa poikkeuksellisen lämmin ja tänäänkin tuntui kesäiseltä. Oikeastaan ilma oli suorastaan painostava ja Rita huomasi selkänsä hionneen läpimäräksi. Hänen oli pakko riisua huppariaan ja solmia se vyötärölle roikkumaan.

​

"Nyt otetaan tölttiä. Muistatko vielä mitä piti tehdä? Audurilla ei kyllä oikeesti tarvi tehdä juuri muuta kuin ajatella tölttiä. No niin kato, ja heti se tölttää, hyvä!"

​

Gefla oli tänään aika menossa ja ajoittain hieman vastusteli ratsastajaansa, joka joutui pidättelemään sitä. Rita yritti pääosin pitää sen kasassa istunnallaan, mutta myös puolipidätteillä. Ritan tapaan Geflakin oli hionnut kaulastaan. Hevosista oli jotenkin aistittavissa vähän outoa energiaa ja ilmassakin tuntui jännää väreilyä.

​

Kotia kohti kääntyessä molempien hevosten askel tuntui kiireisemmältä ja ne vaikuttivat melkein kuin kilpailevan siitä, kumpi ehtisi ensin kotiin. "Kohta laukataan. Mennään toi kivinen kohta vielä rauhallisemmin ja sit sen jälkeen mennään!"

​

Yhtäkkiä taivas välkähti äänettömästi ja tytöt näkivät salaman halkovan taivaanrantaa. Samassa taivas repesi. Rita kiljahti saadessaan saavillisen vettä niskaansa ja sitten mentiin. Hevoset ottivat kunnon spurtin ja tytöt antoivat niiden mennä, jotta päästäisiin pahimman kuuron alta mahdollisimman nopeasti pois. Sade vihmoi ratsukoita ja korvissa vaan suhisi, kun hevoset painattivat korvat taaksepäin painautuneina kotia kohti. Silloin tällöin jossakin kauempana jyrähti, mutta hevoset vain liikauttelivat korviaan ja jatkoivat laukkaamista.

​

Vasta talliin vievällä tiellä tytöt hidastivat käyntiin ja alkoivat nauraa samaan aikaan aivan holtittomasti. He kaikki olivat kastuneet aivan läpimäriksi, ratsastajien paidat olivat liimautuneet kiinni selkään ja hevosetkin näyttivät uitetuilta koirilta. Nauruhepulin (ja sateen) laantuessa he taluttivat hevosensa talliin ja pääsivät lopulta kuivattelemaan myös itsensä Ritan äidin keittämän teekupposen ja korvapuustien ääressä. 

​

 

        Varsauutisia

"Jokos sinä pian ajattelit varsoa?" kyselin Geflalta, joka mutusti kesän viimeisiä vihreitä laitumella. Pidin kättäni sen kyljellä ja tunnustelin varsan liikkeitä. Gefla kääntyi katsomaan minuun ja sitten se näytti turvallaan, mistä sitä kutitti. Rapsuttelin tamman kylkeä ja kohta se kääntyi ja asteli luokseni siten, että sen otsa kosketti kättäni. Se hieraisi otsaansa muutaman kerran minua vasten ja ihmettelin tätä tamman osoittamaa harvinaista hellyydenosoitusta. Tai ehkä sitä vain kutitti, se oli kyllä Geflan tuntien todennäköisempi vaihtoehto.

​

Vaikka yleensä otin viimeisillään tiineet tammat sisään, olimme päättäneet jättää Geflan laitumelle. Olin nimittäin edellisistä varsomisista oppinut, että tämä rouva varsoi mieluiten laitumelle. Se halusi kävellä ympäriinsä, se tuntui helpottavan hevosen oloa. Karsinassa ei ollut niin paljon tilaa kävellä ja siellä Gefla oli paljon levottomampi. Selvästi se tarvitsi tilaa ympärilleen.