Hulda_paivis | Kleppur

Hulda av Kleppur :: Päiväkirja

Pikku karkulainen

Seisoin aamutakkisillani kuistilla ihailemassa utuista kesäaamua ja olin juuri hörppäämässä kahvikupistani, kun kuulin hirnumista. Äänessä oli selvästi hätääntynyt sävy, joten kahvikuppini jäi kuistin kaiteelle, kun juoksin aamutohvelit jalassa läpsyen kohti suuntaa, josta ääni kuului. Näin siellä Zeldan ravaamassa aidan viertä pää pystyssä ja samassa ilmoille kajahti uusi äänekäs hirnahdus. En ollut koskaan nähnyt Zeldan käyttäytyvän noin, joten kieltämättä aloin itsekin huolestua. Heti seuraavaksi mieleeni iski kysymys: missä varsa?!

Näin Zeldan pysähtyvän niille sijoilleen ja tuijottavan korvat hörössä jotakin. Käänsin katseeni tamman katseen suuntaan - ja siellä, heti puskan takana näkyi kaksi vaaleaa korvaa. "Hulda hei, mitä ihmettä sä siellä teet", kyselin varsalta, joka oli juuri riipimissä puskasta oksaa suuhunsa täysin tyynen näköisenä. Hieman se heilautti minulle pikkuista häntäänsä kuin hieman ärsyyntyneenä siitä, että se tällä tavalla keskeytettiin. Se vähät välitti aidan toisella puolella hörisevästä ja sitä kutsuvasta emästään. "Miten sinä ylipäätään päädyit aidan tälle puolen?" Hulda ei vastannut, rapsutti vaan kankkuaan ja yritti vielä napata yhden oksan suuhunsa, kun kiedoin aamutakkini vyön sen kaulan ympärille ja lähdin taluttamaan sitä takaisin oikealle puolelle.

Zelda tuli meitä vastaan portille ja hörisi pehmeästi kun avasin portin. "No niin, tässä olisi tämä pikku karkulaisesi. Voi mamma parkaa, on sinulla siinä kyllä työmaa." Zelda haisteli ja töykki hellästi varsaansa, mutta pikku Hulda ei näyttänyt ymmärtävän, mistä tässä nyt tohistiin.

Tällaisiako nämä vuonohevosvarsat olivat, päivittelin itsekseni. Olihan meillä issikkavarsoja ollut jo useampia, mutta eivät ne ihan näin itsenäisiä olleet olleet. Hulda oli tosiaan meidän tilan ensimmäinen vuonohevosvarsa ja olin vähän hämmentynyt siitä, miten erilainen se oli meidän issikoihin verrattuna. Uumoilin, että sen kanssa saattaisi tulla enemmän haastetta koulutuksenkin suhteen.

Rento(ko) iltamaasto

"Viitsisitkö liikuttaa vielä ton Huldan sen jälkeen kun oot ratsastanut Audurin? Se ihan tosissaan tarttis laidunkauden jäljiltä liikettä", kysyin Ritalta.

Oikeastaan Rita olisi mieluusti mennyt vähän penkin alle menneen treenin jäljiltä kotiin lepäilemään, mutta ei viitsinyt sanoa äidilleen vastaan. "No, tehdään sellainen rento iltamaasto ilman satulaa, vai mitä tyttö?" hän jutteli pystyharjaiselle tammalle. Tai no, oikeastaan harjaa ei enää voinut ihan sanoa pystyksi, se oli laidunkesän aikana päässyt kasvamaan ja keikahtamaan etenkin vasemmalta puolelta kaulalle. "Pitäisi siistiä toi sun tukkaskin..." tyttö mumisi Huldalle, jota kiinnostivat enemmän tallin lattialla olevat heinänkorret kuin omistajansa höpinät.

Rita nakkasi Huldalle suitset päähän ja talutti sen tallin pihaan aidan viereen. Se oli tosin jo homma sinänsä, sillä tammaa ei olisi huvittanut tulla aidan viereen. Aina juuri kun Rita oli hyppäämässä selkään, Hulda siirtyi juuri sen verran, ettei se onnistunut. "Hulda ihan oikeesti, seiso nyt paikallasi!" ähkäisi Rita hivenen turhautuneena. Lopulta Ritan onnistui heittää jalkansa selän yli ja vaikka Hulda yritti taas hipsiä alta pois, tyttö onnistui ponnistamaan selkään hevosen jo kävellessä.

Hulda sai kävellä pitkin ohjin ja se meni niin päättäväisesti kohti peltolenkkiä, että Rita antoi sen mennä. Matkan varrella tamma pysähtyi pari kertaa nappaamaan tien laidalta oksia suuhunsa. "Tän piti olla kylläkin kuntolenkki eikä mikään eväsretki", sanoi Rita ääneen hevoselleen. Hulda vaan rouskutti tyytyväisenä lehtiä, eikä ottanut kuuleviin korviinsa. "Eiks tää lenkin idea vähän niin kuin mene siinä, jos sä vaan mussutat pullaa, vaikka pitäis lenkkeillä?", torui Rita tammaansa. "Vaikka ei sillä, munkin tekis kyllä ennemmin mieli mennä kotiin syömään pullaa..."

Rita ja Hulda olivat jo ottaneet muutaman pätkän reippaammin ja yhdellä ravipätkällä tamma oli jopa itsekseen nostanut laukan ja tyttö oli antanut sen laukata vähän aikaa. Pian he kääntyivät metsän reunasta pellolle ja kävelivät pellon reunaa pitkin. Sitten olisi pitänyt ylittää niittyaukea, jonka poikki olisi päässyt tielle, joka veisi kotitallille. Mutta loppukesä oli ollut harvinaisen sateinen ja parissa päivässä oli tullut sen verran vettä, että aukea suorastaan tulvi. "Okei, eipäs mennäkään tästä, käännytään takaisin", jutteli Rita ratsulleen ja yritti kääntää sen kohti tulosuuntaa. Vaan Hulda kääntyikin heti takaisin kohti niittyaukeaa. "Hei poni, ei me nyt voida mennä siitä, kun se on ihan märkä!" naurahti Rita kääntäen hevosensa uudelleen ja antaen sille vähän pohkeita. Tammalle tämä ei kuitenkaan käynyt, vaan se alkoi peruuttaa ja yritti sitkeästi kääntyä aina takaisin menosuuntaan.

Hetken taistelun jälkeen Rita napautti hevosta vähän napakammin pohkeillaan ja maiskautti sille kuuluvasti. Hulda oli kuitenkin päättänyt, että se ei rupeaisi mistään kiertelemään, vaan aikoisi mennä sinä normaalia suorinta reittiä kotiin. Se kiskaisi päänsä alas ja samalla ohjat itselleen ja lähti reippaalla ravilla suoraan märälle pellolle! Rita yritti saada ohjaa takaisin itselleen, mutta hänellä ei ollut mitään saumaa siinä vaiheessa, kun hänen uppiniskainen poninsa oli päättänyt, että nyt muuten mennään kotiin. Lopulta tyttö totesi, ettei hän voisi voittaa tätä taistelua, vaan antoi Huldan toimia oman päänsä mukaan ja yritti itse vain pysyä selässä. Kun Hulda huomasi, ettei ratsastaja enää yrittänytkään estellä sitä, se sentään hiljensi menonsa käyntiin ja tarpoi pää alhaalla läpi märän heinikon, polviaan myöten vedessä.

Kahluusessionsa jälkeen heti päästyään kuivalle maalle Hulda ravisteli itseään niin antaumuksella, että Rita joutui nappaamaan harjasta kiinni pysyäkseen selässä. "Huh huh, ootko nyt ihan tosissas?" parkaisi itsekin pisaroita päälleen saanut tyttö hevoselleen. "Pakko sanoo, että oot sä kyllä aikamoinen tapaus."

Kotona Rita päätti olla kertomatta äidilleen koko tapauksesta, koska häntä vähän nolotti ja harmittikin koko juttu, varsinkin kun päivä oli muutenkin ollut vähän raskas. Syötyään itsekin vähän pullaa ja mielialan hiukan kohentuessa hän kuitenkin kertoi asiasta iltapalapöydässä ja koko perhe nauroi asialle lopulta yhdessä.