Måns Ingvar :: Päiväkirja
Pakkaspäivän maasto
Viime aikoina olemme Månsin kanssa keskittyneet treenaamiseen
ja käyneet mm. valmennuksissa. Viime viikon valmennus sujui eri-
tyisen hyvin, saattoi olla jopa yksi meidän parhaista. Niinpä tänään
päätin tehdä jotakin aivan muuta: nyt oli rennon maastolenkin vuoro.
Lauhan joulukuun jälkeen tammikuu heitti meille heti alkuun kovem-
man pakkasjakson. Aamulla tallin mittari näytti -21 astetta, mutta
todenmukaisempi lukema oli varmaan -16 astetta. Kylmä kuitenkin.
Olin pukeutunut sataan kerrokseen vaatetta ja olo oli kuin Michelin-
ukolla. Siinä missä itse palelin toppakerroksiin puettuna, Måns näytti
hyvin tyytyväiseltä seistessään tarhassa heiniään syöden.
"Lähdetäänkö maastoon?", kyselin orilta sitä kiinni ottaessani. Måns pärskähti vastaukseksi ja lähti reippaasti mukaani vielä heinätukko suussaan. Ehkä syöminen antoi sille hiukan malttia tai suorastaan hidasti sitä, mutta nyt Måns ei ollut yhtä kiireinen kuin yleensä.
Hetken mielijohteesta päätin mennä ilman satulaa, koska siten olisi lämpimämpi. Laitoin sen sijaan villaloimen, jonka kääräisin osin omia reisiäni lämmittämään.
Måns oli yllättävän rauhallinen toisin kuin olin odottanut. Useampi meidän hevosista oli pakkasjakson koittaessa nimenomaan kerännyt lisävirtaa, mutta Måns vaikutti päin vastoin rauhoittuneen. Ihme hevonen!
Korvat hörössä se käveli tallin pihasta ja koska se vaikutti määrätietoiselta, kokeilin huvikseni minne suuntaan se lähtisi, jos saisi valita. Måns ei paljon miettinyt, se lähti empimättä tieltä metsäpolulle ja minäpä siihen tuumin, jotta mennään vaan.
Metsä oli ihanan hiljainen tähän aikaan vuodesta. Pari lintua raakkui jossakin ja pakkaslumi narskui mukavasti kavioiden alla, mutta muuten ei juuri ääniä kuulunut. Ehkä siksi meinasinkin saada p*halvauksen, kun aivan yhtäkkiä meidän vierestä rynnisti jokin elukka (peura luultavasti) aikamoisen rytinän saattelemana syvemmälle metsään.
Måns yllättyi yhtä paljon ja vetäisi 360 asteen käännöksen itsensä ympäri jääden sitten paikalleen seisomaan jalat ja sieraimet levällään pää aivan pystyssä. Sitten sieltä pääsi kovaääninen pörähdys, johon en voinut olla nauramatta ääneen. En tiedä, kuka meistä säikähti eniten; minä, Måns vai peuraparka.
Vasta tässä vaiheessa tuli mieleen, että kävipä tuuri, että pysyin selässä, vaikkei ollut edes satulaa. Toivuimme orini kanssa molemmat tästä järkytyksestä varsin nopeasti ja jatkoimme rennon lenkkimme loppuun. Vasta kotipihassa tajusin, että viihdyttiin metsässä melkein tunti ja 45 minuuttia! Olivat kuulemma jo perheen kesken miettineet, missä vaiheessa minua pitäisi lähteä etsimään lähimaastoista. Huomasin nimittäin vasta tässä vaiheessa, että puhelinkin oli jäänyt kotiin, hupsis.
Kisareissu, joka ei mennyt aivan putkeen
"Hei, nyt sitte jätkä!", sihisin hampaideni välistä orilleni, jota kaiketi harmitti lähteä toisten hevosten luota radalle. "Kotona voi pölvästellä just niin paljon kuin haluat, mutta nyt ollaan kilpailuissa. Ihmiset katsoo, tuomarit arvostelee ja nyt meidän pitäis osata käyttäytyä", mutisin. Månsia yksinäinen dialogini ei näyttänyt kiinnostavan.
Huomasin, että ori alkoi kerätä painetta itseensä. Juuri kun mietin, minkä kikka kolmosen keksisin, Månsin päässä kiehahti niin, että se loikkasi hieman pystyyn. Etuset eivät onneksi kovin korkealla maasta nousseet, mutta minua nolotti. Nämä eivät edes tosiaankaan olleet Månsin ensimmäiset kisat, eivät sinne päinkään.
Lopulta päästiin radalle asti, mutta kun kuppi oli jo nurin, niin se myös oli. Koko päivä oli ollut yhtä huonoa tuuria. Ensin olin huomannut Månsin pudottaneen kenkänsä sitä sisälle hakiessani. No, kenkä löytyi pienen etsimisen jälkeen ja sain sen itsekin lyötyä ratsulleni takaisin.
Seuraavaksi meinasin reväyttää käteni, kun Måns rynnistikin traileriin yllättävällä vauhdilla, enkä itse pysynyt aivan yhtä hyvin perässä. Ja sitten matkalla kohti kisapaikkaa tajusin, että olin unohtanut matkasta suitset! Ei muuta kuin soitto Ritalle, että tuo ne minulle valmiiksi.
Kisapaikalla Måns tuntui olevan normaalia jotenkin hermostuneempi. En tiedä vaikuttiko siihen se, että olin pessyt sen edellisiltana ihan kisoja varten - ja Måns inhoaa pesua. Lisäksi olin ollut hieman myöhässä aamuruokinnan kanssa ja sekös vasta kiukuttikin. Meitä molempia.
No, nyt sitten oltiin tosipaikassa: radalla. Rukoilin mielessäni, että sekä minun että Månsin hermot pitäisivät.
Turha toivo. Vaikka alkukaan ei ollut mitenkään erityisen hyvä ja jo alkutervehdyksessä oriani selvästi harmitti seistä ja se lähti liikkeelle puoli sekuntia ennen kuin itse pyysin.
Varsinainen Grande Katastrof tapahtui kuitenkin siinä radan kohdassa, jossa tuli peruuttaa neljä askelta. Yksi askel taaksepäin ja sitten se tapahtui taas; Månsille riitti ja se päättikin taas suunnata ylöspäin ja samalla kiepauttaa itsensä väärään suuntaan.
Lopulta päätin itse keskeyttää, koska hevoseni tuntien tiesin, ettei tilanne ainakaan siitä parantuisi. Måns oli hevonen, jonka kierrokset eivät laskeneet, eivät ainakaan samaa asiaa tekemällä. Kouluradan loppuun ratsastamisen sijaan päätin lähteä kävelemään orini kanssa lähimaastoon, nollaamaan tilannetta ja karistamaan omia negatiivisia tunteitani.
Hetken ori vielä kävi kierroksilla, mutta antaessani sille pidempää ohjaa ja hengittäessäni itse erittäin syvään, sekin pikku hiljaa rentoutui. Itse asiassa sieltä tuli sitten aivan erinomaiseen hyvää käyntiä ja mietin, että nyt olisi ollut hyvä hetki lähteä radalle. Se tosin oli jo myöhäistä. Itketti ja nauratti hieman, samaan aikaan. Oikein kirsikaksi kakun päälle Måns pärskähti suorastaan tyytyväisen oloisena.
Semmonen kisareissu sitten se.
Ihan tavallinen talli-ilta
Mihin kaikki nämä vuodet ovatkaan menneet? Tätä mietin mielessäni kävellessäni aivan tavallisena huhtikuisena iltana kohti oritarhaa, jossa harmaa Måns minua jo kärsimättömästi odotteli. Taivaalta tuli pientä tihkua ja harmauden perusteella olisi yhtä hyvin voinut olla marraskuu.
Suupieleni karkasivat hymyyn, kun katselin Månsia, joka kurkotteli kaulaansa aidan yli ja steppaili portilla. Orin ilmeestä näki, että sitä ärsytti minun hitauteni. "Vähän kärsivällisyyttä poika", totesin sille. Tässä asiassa mikään ei ollut muuttunut, Måns oli ihan sama malttamaton itsensä edelleen, näin 18-vuotiaanakin. Herran jestas, vastahan tuo oli hintelä varsa ja nyt yhtäkkiä jo ajokortti-iässä!
"Sooo, poika, soo", rauhoittelin sitä samalla kun napsautin narun kiinni riimuun. Ja ketjun laitoin edelleen varmuudeksi leuan alta. Samaa tahtia orin korvat liikkuivat edestä taakse, kun se yritti jaksaa odottaa, että pääsee portista ulos. Hieman yllätyin, kuinka rauhassa Måns lopulta siitä tuli, vaikka koko sen olemus huusi, että tekisi mieli juosta täyttä päätä talliin.
Tallissa Månsia odottivat heinät, joskin ennen syömään ryhtymistä ori teki kierroksen karsinassa - aivan kuin eräänlaisen tupatarkastuksen. Kaikki oli ilmeisesti kunnossa, sillä sitten se malttoi ruveta syömään heiniään.
Hieman hajamielisenä, omissa mietteissäni aloin harjailla kosteaa hevosen karvaa suoraksi. Pikku hiljaa Månsinkin olemus rentoutui ja kiukku siitä, että pieni poloinen oli meinattu jättää kamalan kevättihkun armoille suli pois. Viimeistään kevyt - tai ei ehkä edes ihan niin kevyt - töytäisi turvalla olkavarteeni kertoi, että tämä synti oli anteeksi annettu - olin taas ihan ok tyyppi.
Kuvagalleria
