K L E P P U R

Moii! Pääsette nyt kokemaan ihan normaalin päivän mun ja Niffen kanssa.

Söin aamupalan samalla kun käppäilin tallille. Avaan tallin oven ja päästän

kevätauringon sisään - ja samalla kissan ulos, sillä se livahtaa ovesta

niin, että melkein säikähdän. Mutta vaan melkein.

​

Kuulen jo kärsimätöntä hörinä-puhina-pörinää, jonka tiedän tulevan ulos

Niffestä. "Siis mitä jäbä duunaa?" pysähdyn kysymään silmät ymmyrkäisinä

orilta, joka toden totta seisoo kahdella jalalla karsinassa ja yrittää tunkea

päänsä aivan liian kapeiden kaltereiden läpi käytävälle. Sen etupolvet

nojaavat kaltereita vasten, mutta juuri kun olen kaivamassa puhelintani

taskusta todistaakseni tämän näyn valokuvan muodossa, se laskeutuu alas

vetäen samalla pienen kierroksen itsensä ympäri.

​

"Hei vähän armoo nyt. Oon kaks minuuttia myöhässä. Onks noin vaikee

odottaa?" höpötän orille samalla kun viritän sille riimun ja ketjunarun,

jotta voisin viedä sen ulos nauttimaan kevätaamun auringosta ja sillä

aikaa saisin siivottua karsinat.

​

Koska kukaan ei jaksa kuunnella tallin siivouksesta juttua tuntitolkulla, niin kelataan suosiolla vähän eteenpäin. Tarkemmin sanottua iltapäivään, kun itse olen saanut juotua päivän toisen energiajuomani (huono tapa, tiedän!) ja Niffe on saanut vedettyä riittävästi päiväheiniänsä.

​

Käyn hakemassa orin takaisin sisälle. "Auts! Älä viitti!" tiuskaisen orille, joka ei - taaskaan - jaksa odotella portilla, että saan ährättyä langat kiinni ja nykäisee sillä seurauksella, että olkapääni on mennä sijoiltaan. On meillä kyllä huonotapaisia hevosia, tuumaan mielessäni. 

​

Nyppäisen pienesti narusta kertoakseni Niffelle, että sen pitäisi nyt ihan vaan kävellä sellaisen epämääräisen piffaamisen sijaan. "Nyt ei olla GP-radalla, ei siis mitään piaffee", tokaisin orille. Se tyytyy sitten ottamaan ketjun suuhunsa ja näpräämään sitä suullaan, kun ei kerran saa juosta.

​

Kiinnitän Niffen käytävälle, varusteet olen hakenut valmiiksi, koska kuten varmaan kaikki on jo huomanneet, Niffe ei pidä odottelusta ja haluan säästää myös omia hermojani siltä sekoilulta, mikä helposti seuraa siitä, jos orin pistää odottamaan.

​

Pyörittelen orin pikaisesti ensin kumisualla läpi ja vaikka Niffestä näkee, että se oikeastaan haluaisi mennä jo, se ei kuitenkaan malta olla hieman venyttelemättä ylähuultaan ja pyörittämättä sitä suan kanssa samaan tahtiin. Ilmeisesti tuntuu aika makoisalta. 

​

Sitten harjailen pitkin, melko nopein vedoin irronneen pölyn ja karvan pölyharjalla. Molempia riittää tähän aikaan vuodesta ja yskin välissä karvoja suustani, silmistäni ja korvistani. 

​

Tsekkaan kaviot, mutta niissä ei oikeastaan ole mitään puhdistettavaa, joten seuraavaksi laitan huovan ja satulan selkään. Niffe katselee jo ovesta ulos tietäen hyvin, että kohta päästään hommiin.

​

Suitset ori antaa laittaa myös nätisti ja mutustelee kuolainta sen aikaa, kun laitan itselleni kypärän päähän. "No niin, nyt ollaan valmiita", hihkaisen Niffelle ikään kuin se pitäisi sille sanoa. Niffe tietää jo - ja se on aina valmis.

​

Ori itse asiassa jaksaa yllättävänkin hyvin seistä noustessani pihassa sen selkään. Varmaan kaksi sekuntia se seisoo paikallaan ja ottaa vain puolikkaan askeleen sivulle, kun ponnistaudun satulaan. Aika hyvä! Siis Niffeltä. Kehunkin tästä suorituksesta oria ja uskon sen olevan erittäin tyytyväinen itseensä. Sehän olisi sitä silti, vaikka olisinkin kehumisen sijaan torunut.

​

Niffe kävelee pitkin, mutta jopa yllättävän rennoin askelin kentälle. Kävelen sen kanssa vain pari kierrosta ennen kuin otan vähän kevyttä ravia alle - kokemus on osoittanut, että tällainen tyyli sopii tälle orille parhaiten. Niffe alkaa melkein heti pärskiä tyytyväisenä ja venytellä kaulaansa. Annan sen tässä vaiheessa jolkotella aika pitkänä ja vähän turhan reippaasti, että saa purkaa sakeimmat höyrynsä ulos. Pakko tosin myöntää, ettei se kuitenkaan niin vauhdikkaasti mene kuin voisi odottaa. Jopa Niffeksi ihmeen hillitysti.

​

"Onpa se rento tänään!", huikkaa äitinikin ohi mennessään. 

​

Lämmittelykierrosten jälkeen alan vaatia Niffeltä vähän enemmän. Otan ohjat lyhyemmälle ja aktivoin oria pohkeella. Erityisesti pyrin sen saamaan reagoimaan sivulle pyytävään pohkeeseen. Ensi alkuun orin tekisi mieli vain lisätä vauhtia, mutta sitten tunnen, miten se pehmenee, melkein kuin sulaa ja toteaa, että no okei, mennään sitten. Saan siltä jopa aika kivaa väistöä, tai ainakin siltä se selkään tuntuu. Orikin selvästi ryhdistää itseään ja alkaa käyttää myös takajalkojaan oikeasti. Ja nostelemaan jalkojaan, ei vain viemään niitä eteenpäin. "Hieno poika!", kehun iloisesti oria.

​

Jätän tänään varsinaisen ravityöskentelyn minimiin, kokeilen vaan, että ravissakin sivulle vievä pohje toimii kumpaankin suuntaan ja sitten keskityn enemmän työstämään Niffeä laukassa. Viime aikoina se on saanut laukata enemmänkin eteen, joten nyt yritän saada sitä vähän keskittymään ja kokoamaan itseään.

​

Ohjaan Niffen keskiympyrälle, jossa muutaman puolipidätteen kautta ensin lyhennän sen käyntiä ja sitten teen laukannoston. Nostosta tulee aika hyvä! Niffe on innoissaan ja se ottaa kyllä ehkä hieman turhan ison laukka-askeleen alkuun, mutta toisaalta nosto on ponnekas ja suora. Parin ympyrän annan orin laukata hieman eteen ja sitten alan pikku hiljaa vaatia odottamista, korvia ylemmäs, takajalkoja enemmän alle. Niffe yrittää olla sitkeä, vetää hieman ohjaa sen sijaan, että ryhdistyisi tahi lyhentäisi askeltaan, mutta jatkan "nalkuttamista" yhtä sitkeästi eli teen puolipidätteen, pidän pohkeen lähellä, teen toisen puolipidätteen, pidän pohkeen lähellä, teen kolmannen puolipidätteen jne. Huomaan, että sitkeyteni aletaan palkita, sillä toistojen myötä Niffen askel alkaa lyhentyä, se alkaa laukata lyhyemmin.

​

Välikäyntien jälkeen jatkan samaa työstämistä toiseen kierrokseen ja lopulta olen erittäin tyytyväinen siihen napakkaan, ryhdikkääseen ja rytmikkääseen laukkaan, mitä Niffe minulle tarjoaa. "Jes, tosi hyvä poika!" hihkaisen, taputan oria kaulalle ja annan palkinnoksi aivan pitkät ohjat. Naurahdan, kun ori oikein kiskaisee ne itselleen, vaikka olen jo päästänyt ne pitkiksi. 

​

"Käydäänkö loppukäynnit tiellä?" kysyn oriltani, joka vastaa, että käydään vaan. (Hah, no ei tietenkään vastaa, mutta niin haluan kuvitella!) 

​​

Naapurin isäntä tulee meitä vastaan ja huikkaa, että "on se kyllä vaan niin komia hevonen, niin ko oon aina sanonu. Mun suosikki teidän pokuista." Myhäilen vaan isännälle takaisin. En viitsi sanoa, että se oli kyllä tuo meidän Smörre, jota setä viime viikolla ihaili. Ei kai sen niin väliä, komeita orejahan meillä on talli täynnä. Tammoista puhumattakaan. 

​

Kotipihaan takaisin tullessamme joudun muistuttamaan Niffeä, ettei se voi vaan kävellä ratsastaja selässään sisään talliin, kuten ori on kovasti tekemässä. Hyppään puoliksi vauhdissa pois. Tai kyllä minä hevosen pysäytän, mutta sillä samalla sekunnilla tulen itse alas. Äiti ei tykkäisi, hänestä hevosten pitää oppia seisomaan. Olen samaa mieltä, mutten nyt jaksa.

​

Talutan hevoseni talliin, jonne se astelee sen näköisenä, että tietää olevansa koko tallin komein, aivan kuten se naapurikin sanoi. Yritän ottaa meistä yhteisselfien, mutta Niffe haukottelee juuri silloin. "Hei Niffe, yritä nyt näyttää siltä, ettei sua ihan kyllästyttäis meidän treeni!" Sen sijaan Niffe hamuaa ylähuulellaan puhelintani niin rajusti, että se putoaa kädestäni lattialle. "Heeei, kiitti vaan!"

​

Koska heppa on jopa joutunut ihan hommiin ja on näin ollen hikinen, huuhtaisen sen selästä pahimmat hiet pois. Niffe ei näytä huomaavankaan, se keskittyy kurkottelemaan ylettyäkseen käytävällä seisovaan tallikissaan.

​

"Saat kyllä nyt jäädä hetkeksi karsinaan kuivattelemaan", totean samalla kun heitän orille pari sylillistä heinää. Niffe kiskoo heinää ja nyökyttelee päätään. Syöminen keskeytyy - tai oikeastaan ei edes keskeydy, sillä suu täynnä heinää Niffe seisahtuu hirnumaan tiedottaakseen tallin juuri tuotavalle toverilleen, että hän on muuten sitten täällä. ​​

​

"No niin, kiitos kaikille, että olitte mukana mun ja Niffen päivässä! Niffekin kiittää ja kuittaa, vai mitä Niffe?" Naurahdan, kun Niffe tosissaan pärskähtää juuri sopivasti kuin olisi ymmärtänyt, mitä höpötin. 

​