Ófelia frá Frædal :: Päiväkirja
Hurja maastoretki
​
Ritaa lievästi sanoen kiukutti, kun Ida puhua papatti taukoamatta. Oikeastaan hän ei olisi välttämättä edes halunnut pikkusiskoaan mukaan maastolenkille, mutta tämä oli puoliväkisin änkenyt mukaan ja äidin mielestä hänen piti ottaa siskonsa mukaan. Ida ratsasti Audurilla ja Rita itse Ofelialla.
​
"Dip dap dippa dappa DUHA, tai-sin vähän vi-lus-TUA...", raikasi ärsyttävä lastenlaulu Ritan selän takaa ties monennettako kertaa putkeen.
"Nyt ihan oikeesti Ida, voisitko edes hetken olla hiljaa?! Tai lopeta ainakin toi ärsyttävä renkutus!" Pikkusisko ei ottanut hänen sanojaan kuuleviin korviinsa, vaan oikein lisäsi vettä myllyyn laulamalla vielä vähän kovempaa ja vielä vähän ärsyttävämmällä äänellä.
"Argh, miten pikkusiskot voikin välillä olla niin rasittavia? Sunkin korvat varmaan hajoaa ihan just", Rita jupisi Ofelialle.
Hän lisäsi vähän vauhtia tölttiin, jotta saisi karistettua hetkeksi tuon oman elämänsä laulusankarin kannoiltaan. Ofelia käänteli korviaan takaa eteen ja se selvästi reagoi aavistuksen jännittymällä tilanteeseen, varsinkin ratsastajansa tunnetilaan ja siitä johtuvaan aavistuksenomaiseen nyrkkien kiinni puristumiseen.
​
Pian Rita pisti merkille auton äänen takaansa. Hän ehti juuri ja juuri huutaa siskolleen, että tulee tien reunaan, kun kuuli auton kaasuttavan. Tyttö kääntyi katsomaan autoa juuri parahiksi nähdäkseen, kuinka juuri heidän kohdallaan kuski painoi kaasun pohjaan ja sen renkaista ropisi kiviä heidän päälleen. Rita kuuli takaansa, kuinka Audur säikähti ja ryntäsi laukalla heitä kohti samalla hetkellä, kun hänen oma hevosensa väisti ainoaan suuntaan mihin pystyi - oikealle metsän puolelle, jossa valitettavasti oli oja. Ofelia loikkasi suoraan ojaan ja samalla hetkellä hän ehti rekisteröidä autossa olevien poikien nauravan heidän kaasuttaessaan tiehensä ja Audurin taas laukkaavan paniikissa tietä pitkin.
​
Rita onnistui kuin ihmeen kaupalla pysymään yllättävässä loikassa selässä, mikä johtui ehkä siitä, että vain Ofelian takapää jäi ojaan etupään yltäessä pientareelle ja se piti päänsä ylhäällä, jolloin tyttö heilahti vain sen kaulalle ja sai napattua hevosen kaulasta kiinni. Onneksi tämä yllättävä ratsastajan kaulassa roikkuminen ja sen oma epätasapainoinen asento vei tamman huomion siinä määrin, että se jäi hämmentyneenä paikalleen yrittäen löytää oman tasapainonsa. Rita tunsi satulankin läpi hevosen sydämen hakkaavan, kun Ofelia ponnisteli ylös ojasta. Hetken Rita rauhoitteli hevostaan ja todetessaan sen pysyvän käsissä, hän lähti tölttäämään Audurin ja siskonsa perään.
​
Juuri ennen mutkaa Ofelia höristi korviaan ja mutkan takana Rita näkikin Audurin tien sivussa olevalla levikkeellä. Hetken hänellä kesti tajuta, että Ida seisoi Audurin vieressä.
"Apua Ida, ootko kunnossa? Putositko? Sattuuko johonkin?"
"Ei ku mä tulin ite alas selästä. Audur varmaan tajus yhtäkkiä, että Ofelia jäikin taakse ja kun se vähän hidasti, mä sain sen käännettyä tähän tien sivuun ja pysäytettyä sen."
"Huh, onneks oot kunnossa! Vitsi mä säikähdin! Hitto mitä idiootteja!"
​
Vasta loppumatkasta heidän kävellessään vaahtoavien ja hikisten hevostensa kanssa takaisin kotiin, Rita huomasi omien polviensa ja käsiensä tärinän. Hänellä risteili niin paljon ajatuksia ja tunteita päässään, mm. huono omatunto siitä, että oli ärsyyntynyt siskoonsa, säikähdys ja huoli siskonsa puolesta, ajatus siitä, olivatko hevoset kunnossa, pelko siitä mitä kaikkea olisi voinut tapahtua - ja viimeisimpänä muttei suinkaan vähäisimpänä raivo noita vastuuttomia ja äärimmäisen typeriä autokuskeja kohtaan.
​
Onneksi tammat olivat pääosin rauhoittuneet, vaikka molemmista huomasi, että ne kävivät vielä vähän kierroksilla. Ofelia säpsähteli pieniäkin ääniä ja liikkeitä ja Audurin suusta putosi vaahtoa jatkuvana norona sen ryntäille. Rita halusi vain päästä kotiin kertomaan heti perheelleen, mitä oli tapahtunut. Hän tiesi jo, että äiti keittelisi heille kuumaa kaakaota, koska äidin mielestä kuuma kaakao rauhoitti hermoja kaikista parhaiten.
​
Takapakkia ja onnistumisia
Taannoisen autoepisodin jälkeen olin joutunut työstämään Ofelian kanssa sen pelkoa. Ei autoja kohtaan, sillä yllättävää kyllä, tamma ei ollut alkanut pelkäämään autoja mitenkään normaalia enempää. Sen sijaan se oli alkanut reagoida sen takana meneviin hevosiin, erityisesti silloin, kun kuuli näiden lisäävän vauhtia. Selvästi se oli tilanteessa yhdistänyt säikähdyksen siihen ääneen, minkä kuuli Audurin rynnätessä laukkaan takanaan.
​
Kaikeksi onneksi olin kuitenkin jo huomannut Ofelian hyvin oppimiskykyiseksi hevoseksi, joten olin optimistinen sen suhteen. Hieman toki harmitti, että olin tehnyt sen kanssa kovasti töitä sen luottamuksen eteen ylipäänsä ja jopa ihan hoitotoimenpiteisiin. Pelkäsin tämän tilanteen aiheuttaneen takapakkia sen luottamuksessa ihmisiä kohtaan, mutta itse asiassa en nähnyt merkkejä sellaisesta. Ainoastaan sen takana ratsastustilanteessa vauhtia lisäävät hevoset saivat sen hermoilemaan.
​
Tänään olimme kuitenkin saaneet Ofelian kanssa onnistuneen siedätystreenin ja se oli kyennyt pysymään kohtuullisen rauhallisena, vaikka Rita oli töltännyt Sagan kanssa sen takana. Ehkä tästä vielä hyvä tulisi!
kuva © Hólakot