Óskadís frá Kleppur :: Päiväkirja
Ensimmäinen kengitys
​
"Voihan Osku!", totesin pikkumustalleni, jolla oli tänään ensimmäinen kengitys ja joka ei oikein pitänyt moisesta ajatuksesta. Se oli alusta saakka vastustanut tätä hommaa koko pienestä sydämestään ja kokeillut kaikki mahdolliset temput.
​
Onneksi kengittäjämme oli super kärsivällinen ja hevosia hienosti lukeva tyyppi. "Tämä hevonen ei ole niinkään peloissaan, vaan sitä harmittaa ja turhauttaa. Huomaan, että se ei oikein pidä vaatimuksista ja rajoista, vaan on vähän sellainen luonnonlapsi. Sen kanssa kannattaa edetä pienin askelin ja muistaa kehua joka välissä."
​
Tällä tavalla toimimalla hän olikin pikku hiljaa saanut Oskun edes vähän puolelleen. Koska tälle tammalle paikallaan passiivisena seisominen oli haastavaa, olimme harjoitelleet sitä sen kanssa etukäteen ja nytkin se sai tarvittaessa taukoja. Kerran kävin sen kanssa välissä käppäilemässä pienen lenkin käytävälle ja sitten taas jatkettiin. Oli hauska nähdä, miten kengityksen loppupuolella Osku jo kosketteli kengittäjän selkää hellästi turvallaan ja silmin nähden nautti saadessaan kehuja. Vaikka yleensä kengittäjämme ei lahjonut hevosia herkuilla, niin tänään hän sujautti hevoselle taskustaan sokeripalan. Jäisi sitten hyvä muisto tästäkin tyypistä, hän totesi pieni pilke silmässään.
​
Valoa pimeyteen - kertojana Rita
Koska marraskuussa ei juuri muita valonpilkahduksia ole, päätettiin olla itse niitä valonpilkahduksia pimeässä ja pitää valoratsastus sisarusporukalla, lisäksi mukaan tuli kaverini Sandra. Minä halusin ratsastaa Oskulla ja Sandralle ehdotin Heklaa.
Valmistautuminen oli melkein yhtä hauskaa kuin itse ratsastuskin! Kaivettiin kaikille otsalamput (paitsi Juliukselle ei riittänyt, hän oli sitten keskivaiheilla ilman lamppua) ja heijastinliivit. Jokainen sai lisäksi laittaa niin paljon valoja ja heijastimia itseensä ja hevosiinsa kuin vain keksi. "More is more!", huikkasin muille letittäessäni koirien hihnaan laitettavia paristokäyttöisiä vilkkuja Oskun harjaan ja häntään. Lisäksi laitoin sille jalkoihin heijastimet, heijastavan rintaremmin ja siihen vielä kieputin joulu- tai siis kaamosvalot kiinni. Koska tässä tilanteessa mikään ei voi olla liikaa, heitin vielä tamman selkään heijastinloimen. Julius tuli nauramaan minulle ja ponilleni kutsuen meitä joulukuusiksi, mutta en antanut sen häiritä.
"Ainakaan ei voi kukaan nyt väittää, ettei meitä näe tuolla pimeässä!"
"Paitsi että te varmaan sokaisette vastaan tulevat autoilijat tai vähintäänkin aiheutatte migreenin tuolla vilkkuvien valojen määrällä", kuittasi Julius.
"Pah, oot vaan kateellinen kun mulla on enemmän ku sulla."
​
Vihdoin saatiin talutettua hevoset pihaan. Olen nopea selkäännousija ja jouduttiin odottelemaan muita. Oskulla meinasi mennä jouluvalot nenään siitä odottelusta. Ida muisti viime hetkellä, että unohti otsalamppunsa, Emmalla oli vaikeuksia saada heijastinloimi pysymään kiinni ja Juliuksen hevonen steppasi niin, että poika meinannut päästä selkään ja lopulta hyppäsi vauhdissa sinne. "Sooo tyttö, malta vähän", yritin rauhoitella hermoilevaa ratsuani. "Mä tiiän kyllä, muakin välillä ärsyttää odotella noita hitureita."
​
Lopulta päästiin matkaan. Olin itse etunenässä Oskun kanssa, takanani tuli kaverini Sandra, kolmantena oli Julius, neljäntenä Ida ja perää piti Emma. Oskuhan ei malttanut juurikaan kävellä, vaikka yritin kyllä parhaani mukaan pitää sen käynnissä. En halunnut alkaa tappelemaan asiasta, joten annoin sen tölttäillä ja mennä sellaista pikakävelyä. Välillä mukaan tuli pikkupikku laukkaakin. Sandraa nauratti Oskun töpäkkä meno ja hän ihmetteli, ettei Hekla ottanut ollenkaan kipinää Oskun häsläämisestä.
​
Pimeni nopeasti ja vaikka meidän lähtiessä oli vasta alkanut hämärtää, tuntui että jo muutaman minuutin päästä tuli täydellinen pimeys. Kieltämättä oltiin varmaan aikamoinen näky! Yksi auto tuli vastaan ja vähän harmitti, etten oikein erottanut kuskin ilmettä. Ainakin hän hidasti jo todella hyvissä ajoin ja voisin vaikka vannoa, että hän tuijotti meitä suu auki ohi mennessämme. Hevoset eivät autosta välittäneet, ne olivat kaikki tottuneet autoihin.
​
Otettiin tiellä pidempää tölttipätkää ja kun päästiin peltojen väliselle tielle, ehdotin laukkaamista. Oskua ei tarvinnut kahesti käskeä - oikeastaan sitä ei tarvinnut käskeä ollenkaan, sillä se yritti laukata paikallaan jo sata metriä ennen varsinaista laukkapätkän alkua ja ei tarvinnut kuin hieman antaa sille ohjaa ja se lähti kuin ammuttuna. Annoin sen lähteä täysillä, koska tiesin, että sen lähtö olisi nopea, mutta se tasaantuisi nopeasti kun vaan antaisi mennä. Ja niin se teki. Kuulin Sandran nauravan takaa meidän rytinälähdölle ja kuulemma Hekla oli ensin ollut ihmeissään ja sitten itsekin ottanut spurtin mustan kiiturin perään.
​
Osku selvästi nautti päästessään menemään. Sen pienet korvat liikkuivat edestä taakse ja hidastaessa se pärski ja puhisi tyytyväisenä. Tässä vaiheessa saatoin antaa sille huoletta pitkät ohjat ja tiesin, että nyt se malttaisi jo kävellä tai töltätä rauhassa.
​
Käännyimme metsäautotielle ja tölttäsimme sitä pitkin, kun yhtäkkiä näin edessäpäin liikkuvan valon ja mietin, mikä sieltä oikein tulisi. Kohta meitä kohti ajoi pyöräilijä, joka katsoi meitä silmit pyöreinä ja - yhtäkkiä kuului pientä rytinää ja pyörä oli ojassa! Onneksi oja oli matala. Hevoset kyllä säpsähtelivät, mutta ihme kyllä kukaan ei ottanut mitään lähtöjä.
​
Kuulin takaamme vienoa sadattelua ja kysyin, miten kävi. Mies totesi, ettei näyttänyt käyneen kuinkaan, vain ego sai kolauksen. Hyppäsi alas ratsuni selästä ja ojensin ohjat Sandralle ja kävin auttamassa miestä sen verran, että nostin hänen pyöränsä pystyyn. "Huh huh. Mä jäin niin hämmästyneenä kattelemaan, että mikä ihmeen kulkue sieltä oikein tulee, etten tajunnut kattoo eteeni ja näin siinä kävi. Kiitokset."
​
Vastasin pahoittelut puolestamme ja totesin, että onneksi ei sen pahemmin käynyt. Mies jäi vielä hetkeksi katsomaan peräämme ja jatkoimme matkaamme. Vaikka tilanteessa olisi voinut käydä kurjemminkin, en silti voinut olla vähän huvittumatta ajatuksesta, että joku oli ajanut pyörällä ojaan meidän erikoisen kulkueemme takia!
Nämä tilanteet olivat Oskulle usein vähän vaikeita, joten siihen nähden se käyttäytyi yllättävänkin mallikkaasti ja pääsin suhteellisen vähän vaivalla selkään. Hieman se steppaili, mutta ei sen enempää.
​
Matka jatkui ja vastaan tuli vielä kaksi naista ulkoiluttaen koiraa. Heitä kulkueemme ilahdutti suuresti - joskin koira taisi olla hieman eri mieltä. Sen mielestä me taidettiin olla vähän epäilyttäviä ja sillä oli kiire päästä meistä ohi. Vaihdettiin naisten kanssa muutama sana ja he ottivat meistä oikein kuvankin - joskin siinä ei tainnut näkyä muuta kuin mustaa ja epämääräisiä valoja. Toivotimme puolin ja toisin hyvät illan jatkot.
​
"Otetaanko vielä yksi laukkapätkä? Nyt kun mennään kotiin päin, niin hevosista varmasti lähtee paljon vauhtia." Kaikki halusivat tietenkin laukata vielä. Osku tuntui kiihdyttävän yhdessä askeleesta käynnistä suoraan kiitolaukkaan suorastaan hypähtäen. Ja sitten muuten mentiin! Tuuli suhisi korvissa ja sai vedet valumaan silmistä niin, ettei eteensä nähnyt. No oikeastaan eteensä ei nähnyt pimeyden takia muutenkaan, juuri ja juuri sen mikä oli otsalampun valon kantama. Hetkeksi jopa suljin silmät ja nautin kyydistä. Kuuntelin kavioiden rummutusta ja hevosten puuskutusta sekä tuulen kohinaa. Pari hihkaisuakin kuului takaa.
​
Sitten tuli aika hidastaa. Liian pian, vaikka oikeasti tämä pätkä oli varsin pitkä. Huomasi, miten hyvää hevosille teki päästä oikeasti menemään kunnolla. Tämän laukan jälkeen hevoset tuntuivat paljon vetreämmiltä ja rennommilta - no, itsestä puhumattakaan. Rakastin tätä reippaan laukan jälkeistä hetkeä; hevosten tyytyväisiä pärskähtelyjä ja kevyttä puuskutusta, rentoa vetreää käyntiä, ratsastajien rentoutunutta naurua ja puhetta.
"Oi että, tää on kyllä niin parasta!", hihkaisi Sandra ja yhdyin hänen sanoihinsa täysin.
kuva © Hólakot